Taas on aika jatkaa blogia ja rapata multa Kantin kalmakkaista luista. Vesa Oittisen kurssilaiset ovat sikäli onnellisessa asemassa, että he voivat kuulla Prolegomenan suomentajan tulkinnan kirjasta ja kysyä suoraan käännöksen epäselvästä kohdasta. Saksan kieli poikkeaa suomesta niin paljon, että aukkoja jää filosofiassa, varsinkin Kantin filosofiassa.
Neljäs luento oli yhä pohjustusta, kuin punaisen maton rullaamista Kantin aaveelle. Olen tällä hetkellä omassa Prolegomenan luvussa rahtusen luentojen teemaa edellä, mistä luonnollisesti seuraa, että pyörittelen päässäni kirjan myöhempiä kulkuja. Kantin Prolegomena, jossa ohjelmallisesti määritellään kokemustiedon rajat, on tyyliltään perustoja laskeva: liittyyhän toinen transendentaalinen pääkysymys luonnontieteiden mahdollisuuteen. Oleellisimmat kohdat löytyvät pykälistä § 14 ja § 18. Kokemuksen ja havainnon väillä on käsitteellinen ero, kun havainto on kokemusta ymmärrettynä.
David Hume kuvasi ihmisymmärrystä "atomimallin" avulla. Ajatteleminen koostuu atomimaisesti toisiinsa kytkeytyneistä vaikutelmista (eng. impressions, sensations) ja niiden psykologisesta kytkeytymisestä tajunnassa niin, ettei vaikutelmia tajunnassa yhdistelevää subjektia edes tarvitse olettaa. Jokin mustassa laatikossa on hävinnyt. Hume oli radikaali empiristi. Kantin mullistava uudistus oli ajattelun "pelastaminen" vaikutelmien mielivallalta, nämä kaksi kategoriaa, kokemukset ja vaikutelmat, eivät ole enää Kantilla yhteismitallisia kuten Humella ja ajatus on enemmän kuin osiensa summa.
Nykyterminologiassa sanottaisiin, että Kant huomasi kaiken havainnoinin teoriapitoisuuden. Kun katson esimerkiksi pöydällä lepäävää kahvikuppia, tiedän kahvikupilla olevan myös toinen puoli, vaikken näe sitä. Kant sanookin, että "aistien asia on havainnoida; ymmärryksen asia on ajatella"(Oittinen, 1997). Ja ymmärrys välittyy havaintoa kuvailevin sanoin. Esimerkiksi sanon, että "kahvikuppi on pöydän päällä". Aistimustiedon lisäksi mukana on käsite olla jonkun päällä, mutta päällä oloa ei ole mahdollista nähdä kuten pöytää tai kahvikuppia. Summa summarus, jotakin on lisätty.
Humen suuri ongelma oli kysymys kausaliteetin mahdollisuudesta. Miten esimerkiksi bijardipallon törmääminen toiseen voi aiheuttaa liikkeen? Miten kahden pallon välillä on syysuhde? Eihän se sinänsä kuulu kumpaankaan olioon.. Kun Hume yritti etsiä syyn välttämättömyyttä havainnosta, Kant etsi päinvastoin havainnon välttämättömyyttä syystä. Syy on siis edellytys havainnolle, eikä havainto syylle, ja tämä oli kopernikaanisen kumouksen konkreettinen muutos tietoteoriaan.
Kant perustelee ymmärryskäsitteiden välttämättömyyden subsumaation kautta, kokemus subsumoidaan havainnoista. Kantin ratkaisu käy hyvin yhteen tieteen ja arkikokemuksen kanssa. On hämmentävän hämmästyttävää, että voimme ymmärtää toisiamme jaettujen käsitteiden perusteella ja että tieteessä voidaan saavuttaa ainakin periaatteessa apodiktinen varmuus. Saksalainen idealismi Kantista Hegeliin pitää preussilaista ihmistä kaiken mittana ja tiedettä ongelmattomasti absoluuttisen tiedon systeeminä; tiedolle sekä ihmisjärjelle on näytetty paikka. Oikeastaan vasta myöhempi, viime vuosisadan skeptinen filosofia, esimerkiksi Wittgensteinin myöhäistuotanto tai Peter Winchin relativismi, on jyrsynyt aukkoja kantilaisen realismin musertumattomaan muuriin. Ja viime merkinnässä minä problematisoin ajan ja avaruuden käsitteitä. Transendentaali filosofian ilmestyminen oli erään aikakauden, modernin nykyajan ja luonnontieteen henkäisy. Kantin filosofiassa on sanottu kärjistyvän modernin ihmisen olemassaolon perustava ristiriita: yhtäältä on jakamaton kokeminen, spontaani oleminen ja toisaalta siitä johdettu oleva, abstrakti kokemuksen omistaminen. Ymmärtämisen (noumenan) ja ilmentymisen (phaenomena) välille jää ylittämätön aava.
Kantin filosofialle on hyvin vaikea antaa sellaista hyvää, yleispätevää tuomiota kuten vaikka kartesiolaisuudelle. Kantin filosofisesti rikasta hautaa on vaikea röystää. Jotkut ovat sanoneet, että Kantin ymmärtäminen merkitsee ylittämistä. Vaikeus piilee siinä, ettei Kant varsinaisesti esitä onttisia väitteitä kuten filosofit ennen ja jälkeenkin Kantia esittivät. Kriittinen metodi ei selitä mitä on vaan miten on. Kantin tietoteoria jatkaa platonista rationalismia siinä, että kummassakin tietoa edustavat ymmärrysoliot: Kantilla ne syntyvät kokemuksen mahdollistavista a priorisista rakenteista ja Platonilla ne ovat ikuisia ideain maailman asukkeja. Kantin Platoniin nähden kriittinen tietoteoria lähtee liikkeelle käsitteiden oletetusta järjellisyydestä: koska skeptisismin välttämiseksi on järjen mukaista hyväksyä kokemus, voimme kulkea polkua toiseenkin suuntaan, aistihavainnoista järjellisyyden kautta kokemukseen; tulos on pragmaattinen vastaus skeptikolle. Kantin tietoteoriassa olio sinänsä edustaa kokemuksesta tyhjää ymmärryskäsitettä. Viime merkinnässäni pohdinkin olion sinänsä kaltaisten epäkäsitteiden rakentumista.
Enpä juuri käsitellyt luennon teemoja, jotka liittyivät Kantin tietoteorian käsitteistöön, mutta sainpa jotakin triviaalia sanotuksi.
torstai 21. helmikuuta 2008
maanantai 11. helmikuuta 2008
Oikukas olio sinänsä
Ensimmäinen merkintäni koskee 1. ja 3. luentoa, koska toiselle luennolle en päässyt viime maanantaina. Tosin keskityn lähinnä 3. luennon teemoihin ja käsitteen olio sinänsä polemiikkiin.
Filosofian laajoja historiikkeja ja kommentaareja lukiessa tulee toistuvasti sellainen olo, että Kantin transendentaalifilosofian keskeinen olio sinänsä tipahtaa selityksittä jostain. Kantin tietoteorian mukaan emme voi tietää mitään tiedostuskyvyn ylittävää. Emme voi saavuttaa tietoa olioista sinänsä. Kantin luonnehdinta vaikuttaa aluksi sen verran epämääräiseltä, ettei värikäs väärintulkintojen kirjo ole käsitteen kohdalla mikään ihme.
Pahin virhetulkinta, minkä oliosta sinänsä voi vetää, on pitää sitä transendentaalifilosofian skeptisismiin rajaavana maamerkkinä tai Kantia agnostikkona. Näin käykin, jos lukee olion sinänsä empiirisiin olioihin tai johonkin järkisubstanssiin kuuluvaksi. Olio sinänsä on Kantin tietoteoriassa työhypoteesi: väitteessä, ettemme voi tietää mitään olioista sinänsä, piilee itse asiassa tautologia. Se tarkoittaa vain, että tiedon ulkopuolisen tiedon saavuttaminen on mahdotonta, ilman tietämistä ei voi tietää. Olio sinänsä luonnollisella kielellä ilmaistuna pukeutuu fenomenaalisen olion valekaapuun, vaikkei se ole semanttiselta merkitykseltään yhtään mitään. Olio sinänsä onkin loogiselta merkitykseltään derridalainen epäsana, jonka totuusehtojen tai viittauksen kohteen löytäminen tekee sanasta paradoksaalisesti merkityksettömän; oliolla sinänsä on ainakin fregeläisen koulukunnan mukaan merkitys vain kielen syntaksissa.
Loogisten epäsanojen joukkoon lukeutuvat Kantin mukaan myös oleminen ilman aikaa ja ei-ulottuvainen kappale. Kaikenlainen kuvittelu tuntuisi olettavan tilan ja jokainen tapahtuma tapahtuu ajassa, syyn ja seurauksen ketjuina. Minulle ei ole selvinnyt, onko kantilainen tulkinta ajasta ja avaruudesta universaalisti adekvaatti tai voisiko esimerkiksi kuvitella mahdollisen maailman, jossa aikaa ei ole? Jos voisin lukea tästä maailmasta kertovan matkaesitteen suomeksi, niin saattaisin pitää sitä ainakin loogisesti mahdollisena maailmana. Fysiikan mukaan aika alkoi alkuräjähdyksestä, mutta mikä synnytti alkuräjähdyksen? Olisiko se sitten jokin fyysisesti mitattavan ajan ulkopuolinen olio sinänsä?
Kantin lanseeraama luonnontieteiden lineaarinen aikakäsitys ajautuu antinomioihin alkuräjähdyshypoteesi -tyyppisten vastaväitteiden kanssa. Kellolla mitattavan ajan lisäksi on psykologinen aika, ja kello - oli se aurinkokello tai digitaalinen - on ihmisten
rakentama konstruktio. Ajan pragmaattisesta konstruktiosta on lyhyt aasin silta Saul Kripken kirjassaan Naming and Neccesity esittämiin kontingetteihin a priori totuuksiin. Tunnetusti Pariisissa säilytettävä metrin prototyyppi, puupala on metrin mittainen. Mittatikun pituus voi kuitenkin vaihdella vähän johtuen lämpötilan muutoksista, joten metri ei ole enää entinen metri. Kuitenkin tiedämme ennen kokemusta a priori, että puupala on metrin mittainen. Fyysisestä vasteesta riippuen metri voi vaihdella hieman, vaikka se on yhä metri mittakaavassa 1:1. Kyse on Kripken mukaan kontingentista a priori tiedosta, ja käsitteen informatiivisuus on myös sen sovellettavuutta.
Ehkä Kripken metriesimerkkiä vastaava rakennelma voitaisiin saivarrella myös aikaa koskevasta, kontingentista a priori tiedosta. Euklidisen etäisyyden tavoin ajalla on mittayksikkö, joka havaitaan fyysisenä vasteena. Nämä poikkeavat toisistaan siinä, että toisin kuin etäisyydellä ajalla on psykologinen ulottuvuus, tarkkaa minuuttia on vaikea määrätä pelkän sisäisen tutkiskelun avulla, kun taas etäisyyteen pätevät tutut jalkamitat.
Olion sinänsä kaltaiset epäsanat sekä niiden purkaminen johtavat loputtomiin kyselyketjuihin ja heldemättömiin stipulaatioihin. J.G. Fichte, saksalaisen idealismin Kantin lähin seuraaja, on ehkä historian tunnetuin olio sinänsä -käsitteen vihollinen. Nordinin Filosofian historian mukaan Fichte piti oliota sinänsä turhana hypoteesina: miksi olettaa olioita, jotka kuuluvat mahdollisen tiedon ulkopuolelle? Kolmannen Oittisen Prolegomena -luennon päähuomion voisi tiivistää vastaukseen, jolla Kant olisi voinut vastata Fichen kritiikkiin. Puhtaan järjen kritiikissä ajattelu ja tietäminen (Danken vs. Erkenen) asetetaan vastakkain. Pelkkä ajattelu ei tuota tietoa, tarvitaan myös kokemusta. Kantin uudistus aikeisempaan metafysiikkaan nähden oli oivallus, että tieto vaatii kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä, ajattelun ja havainnon. Pelkkä ajattelu ilman kokemusta vastaa siis oliota sinänsä, esimerkiksi rationalistien yritykset todistaa jumalan olemassaolo järkitodistuksin olivat ajattelua ilman kokemuksen leimaamaa tietämistä, luvatonta karkaamista tiedon rajojen ulkopuolelle.
Edellä tulkitsin luentoja varsin laveasti, pitäisi ehkä pyrkiä tiiviimpää esitykseen. Niin voi käydä kun ryhtyy kerimään pitkiä lankoja. Lopetan Kant -eksegetiikan tältä illalta tähän, mutta palaan aiheeseen aikaisintaa viikon kuluttua.
Filosofian laajoja historiikkeja ja kommentaareja lukiessa tulee toistuvasti sellainen olo, että Kantin transendentaalifilosofian keskeinen olio sinänsä tipahtaa selityksittä jostain. Kantin tietoteorian mukaan emme voi tietää mitään tiedostuskyvyn ylittävää. Emme voi saavuttaa tietoa olioista sinänsä. Kantin luonnehdinta vaikuttaa aluksi sen verran epämääräiseltä, ettei värikäs väärintulkintojen kirjo ole käsitteen kohdalla mikään ihme.
Pahin virhetulkinta, minkä oliosta sinänsä voi vetää, on pitää sitä transendentaalifilosofian skeptisismiin rajaavana maamerkkinä tai Kantia agnostikkona. Näin käykin, jos lukee olion sinänsä empiirisiin olioihin tai johonkin järkisubstanssiin kuuluvaksi. Olio sinänsä on Kantin tietoteoriassa työhypoteesi: väitteessä, ettemme voi tietää mitään olioista sinänsä, piilee itse asiassa tautologia. Se tarkoittaa vain, että tiedon ulkopuolisen tiedon saavuttaminen on mahdotonta, ilman tietämistä ei voi tietää. Olio sinänsä luonnollisella kielellä ilmaistuna pukeutuu fenomenaalisen olion valekaapuun, vaikkei se ole semanttiselta merkitykseltään yhtään mitään. Olio sinänsä onkin loogiselta merkitykseltään derridalainen epäsana, jonka totuusehtojen tai viittauksen kohteen löytäminen tekee sanasta paradoksaalisesti merkityksettömän; oliolla sinänsä on ainakin fregeläisen koulukunnan mukaan merkitys vain kielen syntaksissa.
Loogisten epäsanojen joukkoon lukeutuvat Kantin mukaan myös oleminen ilman aikaa ja ei-ulottuvainen kappale. Kaikenlainen kuvittelu tuntuisi olettavan tilan ja jokainen tapahtuma tapahtuu ajassa, syyn ja seurauksen ketjuina. Minulle ei ole selvinnyt, onko kantilainen tulkinta ajasta ja avaruudesta universaalisti adekvaatti tai voisiko esimerkiksi kuvitella mahdollisen maailman, jossa aikaa ei ole? Jos voisin lukea tästä maailmasta kertovan matkaesitteen suomeksi, niin saattaisin pitää sitä ainakin loogisesti mahdollisena maailmana. Fysiikan mukaan aika alkoi alkuräjähdyksestä, mutta mikä synnytti alkuräjähdyksen? Olisiko se sitten jokin fyysisesti mitattavan ajan ulkopuolinen olio sinänsä?
Kantin lanseeraama luonnontieteiden lineaarinen aikakäsitys ajautuu antinomioihin alkuräjähdyshypoteesi -tyyppisten vastaväitteiden kanssa. Kellolla mitattavan ajan lisäksi on psykologinen aika, ja kello - oli se aurinkokello tai digitaalinen - on ihmisten
rakentama konstruktio. Ajan pragmaattisesta konstruktiosta on lyhyt aasin silta Saul Kripken kirjassaan Naming and Neccesity esittämiin kontingetteihin a priori totuuksiin. Tunnetusti Pariisissa säilytettävä metrin prototyyppi, puupala on metrin mittainen. Mittatikun pituus voi kuitenkin vaihdella vähän johtuen lämpötilan muutoksista, joten metri ei ole enää entinen metri. Kuitenkin tiedämme ennen kokemusta a priori, että puupala on metrin mittainen. Fyysisestä vasteesta riippuen metri voi vaihdella hieman, vaikka se on yhä metri mittakaavassa 1:1. Kyse on Kripken mukaan kontingentista a priori tiedosta, ja käsitteen informatiivisuus on myös sen sovellettavuutta.
Ehkä Kripken metriesimerkkiä vastaava rakennelma voitaisiin saivarrella myös aikaa koskevasta, kontingentista a priori tiedosta. Euklidisen etäisyyden tavoin ajalla on mittayksikkö, joka havaitaan fyysisenä vasteena. Nämä poikkeavat toisistaan siinä, että toisin kuin etäisyydellä ajalla on psykologinen ulottuvuus, tarkkaa minuuttia on vaikea määrätä pelkän sisäisen tutkiskelun avulla, kun taas etäisyyteen pätevät tutut jalkamitat.
Olion sinänsä kaltaiset epäsanat sekä niiden purkaminen johtavat loputtomiin kyselyketjuihin ja heldemättömiin stipulaatioihin. J.G. Fichte, saksalaisen idealismin Kantin lähin seuraaja, on ehkä historian tunnetuin olio sinänsä -käsitteen vihollinen. Nordinin Filosofian historian mukaan Fichte piti oliota sinänsä turhana hypoteesina: miksi olettaa olioita, jotka kuuluvat mahdollisen tiedon ulkopuolelle? Kolmannen Oittisen Prolegomena -luennon päähuomion voisi tiivistää vastaukseen, jolla Kant olisi voinut vastata Fichen kritiikkiin. Puhtaan järjen kritiikissä ajattelu ja tietäminen (Danken vs. Erkenen) asetetaan vastakkain. Pelkkä ajattelu ei tuota tietoa, tarvitaan myös kokemusta. Kantin uudistus aikeisempaan metafysiikkaan nähden oli oivallus, että tieto vaatii kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä, ajattelun ja havainnon. Pelkkä ajattelu ilman kokemusta vastaa siis oliota sinänsä, esimerkiksi rationalistien yritykset todistaa jumalan olemassaolo järkitodistuksin olivat ajattelua ilman kokemuksen leimaamaa tietämistä, luvatonta karkaamista tiedon rajojen ulkopuolelle.
Edellä tulkitsin luentoja varsin laveasti, pitäisi ehkä pyrkiä tiiviimpää esitykseen. Niin voi käydä kun ryhtyy kerimään pitkiä lankoja. Lopetan Kant -eksegetiikan tältä illalta tähän, mutta palaan aiheeseen aikaisintaa viikon kuluttua.
Abstrakti
Kenties joku muistaa taannoisen Kuunvaiheet -blogini, johon kirjoittelin kaikenlaista puolentoista vuoden ajan. Päätin lopettaa ansioituneen blogini huipulle. Mutta sen merkinnät tuhoutuivat, eikä niiden sisältämiä ajatuksia löydy enää muualta kuin minun tai mahdollisen lukijan muistijäljistä. Toisaalta visuaalisesti kauniissa blogspot -ympäristössä ärsyttävät mainokset eivät pesi kuten blogs.fi -sivustolla.
Tarkkaavainen lukija on jo varmaan huomannut, että tämän blogin nimi viittaa provosoivasti Friedrich Nietszchen kirjassaan Epäjumalten hämärä lanseeraamaan vasarafilosofiaan. Tosin vasarateatterissa on tällä erää tarkoitus käsitellä erään toisen saksalaisfilosofin, Immanuel Kantin Prolegomeniaa, ja vasarateatteri toimii eräänlaisena virtuaalisena luentopäiväkirjana Dos. Vesa Oittisen luennoimasta Prolegomena-kurssista.
Luentoja on yhteensä kymmenen ja kirjoitan omakseni ja mahdollisen lukijan iloksi tiivistetyn tulkintani jokaisesta kerrasta. Näin blogin kirjoittaminen palvelee opiskeluani. Pidän yleensä siitä, että minulla on ajatus mukana touhuissani. Kuunvaiheet -blogin ongelma olivat hajalaukaukset ja harhailu ajatuskuplien autiomaassa: kirjoituksista ei kaikesta huolimatta kehittynyt jäsentynyttä kokonaisuutta, joka olisi johtanut tai peräti huipentunut suurempiin johtopäätöksiin.
Vasarateatteri ei jää siis ainakaan vaille nauloja. Nähtäväksi jää, syntyykö blogista hökkeli internetin slummiin vaiko sanojen satulinna. Jonkinlainen savu tänne on kuluvan kevään aikana luvassa. Valistunut lukija voi tahtoessaan auttaa rakennustyössä vasaroivilla kommenteillaan.
Tarkkaavainen lukija on jo varmaan huomannut, että tämän blogin nimi viittaa provosoivasti Friedrich Nietszchen kirjassaan Epäjumalten hämärä lanseeraamaan vasarafilosofiaan. Tosin vasarateatterissa on tällä erää tarkoitus käsitellä erään toisen saksalaisfilosofin, Immanuel Kantin Prolegomeniaa, ja vasarateatteri toimii eräänlaisena virtuaalisena luentopäiväkirjana Dos. Vesa Oittisen luennoimasta Prolegomena-kurssista.
Luentoja on yhteensä kymmenen ja kirjoitan omakseni ja mahdollisen lukijan iloksi tiivistetyn tulkintani jokaisesta kerrasta. Näin blogin kirjoittaminen palvelee opiskeluani. Pidän yleensä siitä, että minulla on ajatus mukana touhuissani. Kuunvaiheet -blogin ongelma olivat hajalaukaukset ja harhailu ajatuskuplien autiomaassa: kirjoituksista ei kaikesta huolimatta kehittynyt jäsentynyttä kokonaisuutta, joka olisi johtanut tai peräti huipentunut suurempiin johtopäätöksiin.
Vasarateatteri ei jää siis ainakaan vaille nauloja. Nähtäväksi jää, syntyykö blogista hökkeli internetin slummiin vaiko sanojen satulinna. Jonkinlainen savu tänne on kuluvan kevään aikana luvassa. Valistunut lukija voi tahtoessaan auttaa rakennustyössä vasaroivilla kommenteillaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)